lauantai 29. tammikuuta 2011

Kun en vain osaa ilmaista rakkauttani ...

... nimittäin kukkiani ja huonekasvejani kohtaan.

Tämä on asia, mikä hävettää minua suunnattomasti, mutta myönnän: Olen surkea kukkien hoitaja! Luulen, että kaktuskaan ei pitkään vihreäpintaisena ja teräväpiikkisenä pysyisi, kun tänne asuntooni tulisi.

Rakastan kukkia ja viherkasveja, ja haluaisin todella hankkia niitä enemmänkin, mutta tiedän, että se on aivan turhaa. Tämä on todella ristiriitaista, sillä muuten olen oikea kodin hengetär, rakastan pitää huushollin kunnossa, leivon, kokkaan ja siivoan, mutta kukkien hoito on oikea akhilleen kantapää. Tällä hetkellä hengissä on (ihme kyllä) vielä noin puoli vuotias Sant paulia (missä ei tosin kukintoja ole ollut moneen kuukauteen) ja huimat 10 kuukautta vanha Amazonin lilja. Se on tosin kärsinyt paleltumisvammoja jo pariin otteeseen ja kuivuus on meinannut koitua kohtaloksi. Tälläkin hetkellä hypotermia vähän vaivaa kun innostuin siivouspäivänä jättämään ikkunan liian auki. Lilja parka ei oikein pakkasesta tykännyt.

En tee sitä tahallani, en vain muista kastella niitä säännöllisesti, se on ehkä suurin syy. Toinen on se, että kukat joko paleltuvat, tai kuten parvekekukkani, jäävät kaatosateen pieksemiksi tai kärvistyvät heinäkuun auringossa poroksi. Surullisia tarinoita, toden totta.

Rakas pappani oli suuri kukkien ystävä, ja hän hoiti kukkiaan kuin lapsiaan. Taito ja rakkaus puutarhahommiin periytyi myös äidilleni. Hänen kukkapenkkinsä kukoisivat kesäisin ja saivat naapurin emännät kateudesta vihreiksi. Kyllä varmaan hänen sydäntään raastoi kesälläkin kuulla, kun aina parin viikon päästä siitä, kun olin uuden kasvin parvekkeelle ostanut, sain kiikuttaa sen jo biojätteiden joukkoon. Melkein kuulin hiljaista itkua puhelimen toisessa päässä, kun kerroin kuinka orvokeilleni kävi.


Tältä siis yleensä äitimuorini kukat näyttävät kesäisin..


Kokeilen tosiaan tsempata, lupaan elvyttää liljani eloon, enkä palelluta sitä ainakaan pahasti tänä talvena. Lupaan kasetella Sant Pauliaani paremmin, ja nyppiä kuolleet lehdet pois. Sitten jos kukat ovat vielä huhtikuussa hengissä, voin harkita kolmannen viherkasvin ottamista talouteeni. Tai sitten kylvän ehkä vain rairuohoa viilipurkkiin, sen elinkaari ei ole onneksi tarkoituskaan olla pitkä.



.. ja tässä vertailun vuoksi ihana Amazonin liljani tällä hetkellä.. ironista? kyllä.


Kuitenkin, varman päälle tulee pelattua, jos hankin vain silloin tällöin piristykseksi leikkokukkia.

Eli vinkki; jos aiot hankkia minulle kukkia, suosittelen kimppua tai muovikasvia. Kiitos.

torstai 27. tammikuuta 2011

Aamut

Olen aina ollut tietyllä tavalla aamuihmisiä. Aikaiset herätykset ovat tuskaa, mutta olen näitä kello yhdeksän tyyppejä. Vaikka olisi vapaa-aamu, niin yleensä uni katkeaa yhdeksän tienoilla, eikä sängyssä pyöriminen ole juttuni. Tulee vain semmoinen pöhnäinen olo, kuin löysä vieteri.  Yllätyn kovasti jos joskus nukun loma-aamuna edes puoli yhteentoista. Mutta ehkä tästä johtuen, fanitan päiväunia. Joskus heti herättyäni, rupean jo odottamaan, että jos sitä päivällä kerkäisi ihanat pikku-unet ottaa sohvalla viltin alla.

Aamuissa on sitä jotakin, uusi päivä edessä. Ja jotenkin tekee mieli repäistä meininki kunnolla käyntiin. Suoritan mielellään kaikki päivän ''have-to-do'' jutut heti pois alta. Eilenkin tartuin imuriin ja viskasin petivaatteet ulos jo heti yhdentoista aikaan. Jos meinaan lenkillä käydä, niin yleensä kipaisen ulos heti aamupalan jälkeen :) siitä päivä alkaa sitten rullaamaan.



Aamuni alkavat yleensä aina poikkeukksetta muutamalla asialla, jotka eivät muutu:

1. Karjalainen
2. Aamutakki+villasukat/tossut
3. Kahvi+maito
4. Muumimuki

 Tammikuun muumimuki suosikkini on ollut Talvi2011 vuosimuki, jonka sain joululahjaksi.

Ja aamupala, se on ehdoton, mutta se vaihtelee lähes jokapäivä, pääasia, että on JOTAIN. Päähäni ei mahdu sitä, miten jotkut saavat päivänsä käyntiin ilman aamiaista Itse vannon sen nimeen. Voisin mennä nutturapäisenä aamupalatätinä saarnaamaan tästä aiheesta kouluihin ja koteihin, semmoisena pikku Hanna Pakarisena.

Tässä on legendaarinen sinkku-kahvinkeittimeni. Siitä olen saanut kuulla monta kertaa. Mutta se on pieni ja söpö. Ja hyvät kahvit tulee. Tietysti, jos vieraita tulee enemmän kuin kolme kerrallaan, niin pitää iskeä pienenä sarjatulena keittimeen uutta poroa ja vettä. Mutta hyvin on palvellut. Kovaa ääntä se pitää kyllä, täytyy telkkariin laittaa volumea vähän lisää kun laittaa kahvin porisemaan. Pieni, mutta pippurinen tapaus. Ihan niinkuin omistajansakin.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Ensimmäinen askel

Ensimmäinen postaus uuteen blogiin! Ja näin alkuun voisin hieman valottaa muutamia seikkoja..

Miksi uusi blogi, ja miksi nyt?

Pari vuotta sitten loin bloggeriin ensimmäisen blogini Pitsipuutarha.  Blogiin kirjoittelin muutaman vuoden ajan runojani, ruokaohjeita ja päiväkirjamaisia mietteitä. Nyt kuitenkin ajattelin, että olisi aika perustaa uusi, sillä tuntui, että olen kääntänyt kokonaan uuden sivun elämässäni. Monet asiat ovat muuttuneet, ja nykyinen elämän meno on melko paljon erilaista kuin muutama vuosi sitten, ja ajattelin, että on nyt aloitetaan postailut puhtaalta pöydältä! Uusi blogi, uudet kujeet!

Mitä tää nyt sit sisältää?

Blogini tulee olemaan iloinen sekamelska päiväkirja merkintöjä, mietteitä, höpinöitä, kuvia ja kaikkea siltä väliltä. Aihe alueena on tämän 20- vuotiaan joensuulaisen nuoren naisen arki, joka on täynnä jos jonkinlaista meininkiä :)

Rakastan kirjoittaa ja valokuvata, ja olen kaivannut sitä pitkään. Olen kirjoitellut paljon päiväkirjoja, ja tosiaan epäsäännöllisen säännöllisesti viime vuosina myös Pitsipuutarhaan. Nyt on taas kirjoittelusta vierähtänyt aikaa ja nyt päätin aloittaa sen uudestaan, edelleenkin säännöllisen epäsäännöllisellä periaatteella :) Mutta nimenomaan rakastan kirjoittaa muille. Vaikka en tiedä, tuleeko tätäkään blogiani kukaan lukemaankaan, niin on niin kuitenkin kiva ajatella, ettei tekstit ja kuvat vain pelkästään päädy tiedostoihin syövereihin kuormittamaan levytilaa.

Mistä nimi?

Uuden blogini nimeä mietin kauan.. Halusin sen kuvata jollain tavalla arkeani. Hauduttelin monia vaihtoehtoja päässäni, ja sitten kun lueskelin erästä runokokoelmaani, löysin kauniin runon, jossa kirjoitettiin, kuinka pienistä asioista ihmisen onni koostuu (kliseistä, I know, mutta niin totta..)

''Eivät kaikki kaipaa
jatkuvaa juhlimista,
matkoja maailman ääriin,
hillittömiä haasteita,
samppanja- aamiaisia,
tauotonta tapahtumaa


Toisille riittää,
hidas elämä,
hiljainen onni.
Kissan kehräys,
kielon tuoksu,
auringon läikkä
räsymaton raidoilla.''

- Sinikka Svärd&Sinikka Hautamäki; Kerron sinulle unelmista -


Runo oli suloinen kuvaus arjesta, ja se sopi juuri omaan ajattelu tapaani. Välillä saan kuulla siitä, että olen ehkä hiemankin positiivinen ja optimistinen. Mutta, pakko sanoa, että kyllä tämä optimistin elämä on mukavaa, ja pahasti en ole koskaan tullut pettymään missään suhteessa. Eli pilkettä silmään vaan murjottajat.

En itse asiassa tiedä, mistä ''mukillinen maitokahvia'' nimi oikein päähäni pamahti. Se kuitenkin tuntui rimmaanvan ihanasti, ja sanana se tuntui vain kuvaavan hyvin juuri sitä fiilistä, jota blogiini tahtoisin tallettaa.

Ja tosiaan, varsinkin näin opiskelijan arjessa, onni, se on tosiaan kuin mukillinen maitokahvia. Se auttaa vaivaan kuin vaivaan. Varsinkin siihen ihmeelliseen masennuksen-väsymyksen-kiukutuksen-palelun sekaiseen tunteeseen, kun pakkasesta raahautuu kotiin kahdeksan tunnin koulupäivän jälkeen. Sukat ovat kosteat ja ripsiväri rapissut silmien alle, posti on tuonut ainoastaan Tokmannin mainoksia ja pari laskua ja koulutehtävät painavat laukussa. Juuri silloin, onnea on rauhallinen hiljentyminen, käpertyminen sohvalle ja mukillinen maitokahvia.